Retkeilyä lähiluonnossa

Yöllä on ollut muutama aste pakkasta. Metsissä on vielä paksu lumipeite, jonka pinta on jäätynyt lähes "jalakamiestä" kantavaksi kerrokseksi. Mielestäni yksiä parhaita kevään hetkiä ovat juuri nämä pakkasyön jälkeiset varhaisaamut. Nostan auton katolle metsäsukset ja kaverikseni otan kohta vuoden ikäisen porokoira Jopin. Muutaman kilometrin metsäautotieajelun jälkeen jätän auton ja lähden hiihtämään kohti tuttua suoaluetta. Kantavan hangen pinnalla juoksevan koiran riemu tarttuu väkisinkin myös hiihtäjään.

Suon toisella reunalla teerikukot ovat jo aloittaneet jokakeväiset turnajaisensa ikiaikaisilla paikoillaan. Hiihtelen teeriä häiritsemättä ja katselen, miten eilisen lämpimän päivän ansiosta sulamisvedet virtaavat kohti ojia ja puroja pakkasyöstä huolimatta. 

Vuosisatoja keväisin Kalajoki on tulvinut Nivalan pelloille. Katselin vanhoja valokuvia, joissa laajat peltoaukeat olivat muuttuneet järviksi. Näissä kuvissa tavallisesti rauhallisesti uomassaan virtaava joki näyttää todellisen mahtinsa. Nykyään säännöstelty joki ja sen pengerretyt rannat pitävät normaalikeväinä tulvat maltillisina. Aiemmin laajoille alueille levittäytyvä tulviva joki kuljetti mukanaan ravinteita ja humusta, ja muun muassa tästä syystä jokivarren pellot tunnetaan monenlaiseen viljelyyn sopivina, viljavina alueina. 

Samana päivänä retki jatkuu pienellä kävelykierroksella pelloilla. Joutsenia, töyhtöhyyppiä, muutama kottarainen ja mustarastas löytyy matkan varrelta. Siinä seisoskellessa silmänurkassa vilahtaa jotain. Peltopyypari liikkuu vetisellä niityllä. Aiemmin varsin yleinen lakeuden lintu on nykyään aika harvinainen näky. Toivottavasti tämän pariskunnan pesintä onnistuu, ja lintua nähtäisiin useammin täällä. Taas antoisa retkipäivä niin tutussa lähiluonnossa. 
Hyvää pääsiäistä!

lintujpg


Teksti ja kuvat: Hannu Virtanen